Kulotus


Kulotus on maa- ja metsätaloudellinen hoitokeino, jossa hyödynnetään tulta. Metsän hakkuualueen hakkuutähteet, jätepuusto ja osa maanpinnan humuskerroksesta poltetaan parantaakseen kasvupaikan ravinne- ja lämpöoloja.

Poltetusta jätteestä, hakkuutähteistä ja maanpinnasta vapautuu ravinteita kasvien käyttöön. Kulotus myös vähentää maan happamuutta, joskus jopa vuosikymmeniksi. Kun maan humuskerros ohenee maan lämpöolot parantuvat. Lisäksi pintakasvillisuuden kilpailu vähenee useammaksi vuodeksi. Kulottamalla metsään saadaan palanutta puuta ja lahopuuta, joista moni uhanalainen laji on riippuvainen. Luonnonhoidolliset poltot helpottaa metsänviljelytyötä, mutta on myös työläs ja kallis prosessi. Metsähallitus hiljattain päätti lopettaa metsän uudistusalojen kulotukset edellä mainituista syistä. Säästöpuuryhmien kulotus jatkuu.Kulotuksen voi tyypillisesti jakaa kahteen eri tyyppiin: Ennallistaminen on luonnonhoidollinen metsäpoltto, jossa poltetaan tietyn alueen elävää puustoa. Se edesauttaa ihmisen tuhoaman metsän palautumista luonnontilaan, tai ainakin mahdollisimman lähelle sitä. Yleensä luonnontilasta puhuessa tarkoitetaan metsän tai suon alkuperäistä monimuotoisuutta, joka on ihmisen jäljen kautta hävinnyt. Ihminen aiheuttaa muun muassa monipuolisen kasvillisuuden katoamista, jota ennallsitaminen pyrkii palauttamaan. Joskut myös säännösteltyjä järviä tai ruopattuja jokia voidaan ennallistaa. Kaskeamisessa metsä poltetaan maanviljelyä varten. Kaskeamisen merkitys on nykypäivänä hyvin pieni verrattuna kehittyneempiin maanviljelytekniikoihin. Kaskeamisessa metsä hakataan ensiksi, sitten puut poltetaan. Tämä vapauttaa puihin sitoutuneet ravinteet maaperään. Poltto tuottaa hedelmällistä tuhkaa, joka korvaa erillisten lannotteiden tarpeen.

Kulotuksen niin sanottu keksijä on 1910- ja 1920-luvuilla toiminut Tuomarniemen metsäkoulun johtaja Arvid Borg. Hänelle myönnettiin ylimetsänhoitajan arvonimi vuonna 1934. 1940-luvusta noin 1960-luvulle saakka kulotusta harjoitettiin ympäri Pohjois-Suomea. Vuosittain poltettiin noin 10 000-15 000 hehtaaria hakkuualeita. Kulotus on ollut suosittua myös Pohjois-Ruotsissa. Suomessa on tiukat metsäpolttoa koskevat säädökset, ja pelastuslaki sääntelee avotulentekoa. Kulotus hoidetaan tyypillisesti aikaisin keväällä, kun maaperä on vielä roudassa. Etelä-Suomessa voi kulottaa maaliskuulta alkaen, pohjoisessa vasta huhtikuun lopulta. Kulotus on sallittua aina kasvukauden alkuun saakka. Alue tulee rajata luontaisin rajoin, hyödyntäen esimerkiksi ojia, järviä, jokia, kynnöspeltoja tai peltoteitä. Näin vältytään siltä, että metsäpoltto vahingossa leviäisi liian laajalle alueelle. Poltto tulee pitää hallinnassa, jotta kulotus olisi onnistunut. Tuli etenee ylämäkeen kuin myötätuuleen ja alamäkeen hitaammin, joten alueella on otettava huomioon muun muassa korkeuserot. Täydellisin tilanne olisi keskeltä kohoava sarake, mutta luonnollisesti maaperän sijaintiin on mahdoton vaikuttaa. Maasto voi olla hyvinkin paloherkkä ja kulotusta on vältettävä esimerkiksi rakennusten läheisyydessä. Kuloheinä kuivaa todella nopeasti, joten usein jo yksi tai kaksi aurinkoista tai tuulista päivää riittää siihen, että polttoalue on kuiva. Etelä-lounaisrinteet kuivuvat parhaiten. Tyynellä kelillä kulotus on hidasta, mutta kova tuuli lisää riskiä, että palo karkaa käsistä. Tuuli on voimakkaimmillaan iltapäivisin ja rauhoittuu illalla, joten kulotus tulisi hoitaa nämä olosuhteet huomioiden. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan otollisin sytytyshetki on noin kello 14-15, jolloin edellisen yön kosteus on haihtunut ja tuulta on riittävästi metsäpolton levittämiseen. Kulotus vaatii ammattihenkilöstön sekä tietoa ja taitoa. Palo karkaa helposti käsistä, etenkin jos ei huomioi kaikkia kulotukseen vaikuttavia eri tekijöitä kuten sääolosuhteita. Silti kulotus on yksi tehokkaimmista ja ainoista tavoista palauttaa ihmisen tuhoama maaperä alkuperäiseen monipuoliseen muotoonsa. Kasvillisuus kukoistaa kulotuksen seurauksena, ja maanviljely on entistä helpompaa, kun hakkutähteet saa tehokkaasti hävitettyä tulen avulla. Silti kulotusta käytetään yhä vähemmän ja vähemmän Suomessa, sillä se on kallis ja aikaa vievä luonnonhoidollinen keino. Mutta harva muu metsänviljelytapa on yhtä tehokas.