Tukkisavotta ja uitto


Savotta on venäjän kielestä lainattu ”tehdasta” tai ”sahalaitosta” tarkoittava sana, jolla tarkoitetaan metsätyömaata. Yksinkertaisimmillaan savotta tarkoittaa puiden kaatamista, karsimista ja juontamista, eli siirtämistä jatkokuljetusta varten. Savottatyömailla tehdään tukkeja ja pinotavaraa, mutta toisinaan savotaksi kutsutaan myös halkotyömaata tai nuoren riukuvaiheisen metsän tai taimikon harventamiseksi tehtävää risusavottaa.

1800-luvun puolivälin jälkeen uudistettu lainsäädäntö salli aikaisempaa tehokkaamman puunkäytön, joka tarkoitti myös laajamittaisen kaupallisen uiton käynnistymistä. Metsätalous ja tukkien uitto tarjosivat useille suomalaisille tilattomille tai pientilalliselle sivu- tai päätoimen. Oli yleistä, että pienviljelijä oli talvisin metsätöissä ja osallistui keväällä uittoon asumuksensa lähellä.

Tukkien uittaminen jokia ja koskia pitkin oli raskasta ja vaarallista työtä. 1900-luvun alkupuolella muodostui todelliseksi ja myös kirjalliseksi ilmiöksi niin sanottu uittoromantiikka, kun jokia alaspäin liikkuvat nuoret ja naimattomat tukkijätkät löysivät usein vaimonsa jokivarren taloista. Tätä ilmiötä ovat kuvanneet tunnetuimmin Johannes Linnankoski ja Kalle Päätalo. Tukkiuittojen päätepisteinä olleet jokisuiden taajamat hyötyivät uitoista, kun tukkijätkät saivat lopulta palkkansa uiton päätyttyä. Metsäyhtiöiden johtohenkilöt ja jo metsäteknikot olivat arvostetussa asemassa, sillä monien perheiden elinkeino riippui heidän työhönottopäätöksistään.

Savottapirtti

Savottapirtit ovat tuttu näky tukkijätkäromantiikkaa kuvaavista elokuvista. Pirtit oli tarkoitettu työväen lyhytaikaiseen majoitukseen, ja niiden rakennusaineena käytettiin savotasta saatuja tukkipuita, joista rakennettiin yksinkertainen hirsitaloja vastaava puukehikko. Asuintila koostui pirtistä, keittiöstä ja kuivaushuoneesta. Lämpö sisälle saatiin puukamiinasta. Pirtissä sijaitsi työväen nukkumalaverit ja pirtin ja keittiön välistä tarjoiluaukkoa kutsuttiin elämänluukuksi. Keittiön naispuolisella henkilökunnalla oli omat tilansa, jonne muilta oli ilman lupaa pääsy kielletty. Myös työnjohdolla oli pirtissä oma osansa, jota kutsuttiin teräväksi pääksi.

Uitto

Uitto on keino puutavaran eli pääasiassa tukkipuiden kuljettamiseksi vesiteitse. Suomen sisäosissa virtaa runsaasti jokia, jotka soveltuvat uittamiseen. Puroissa ja joissa virtaava vesi kuljettaa puita virtauksen voimalla, mutta jokiuittoa ei Suomessa ole harjoitettu 1990-luvun alkupuolen jälkeen. Uitto on yhä melko edullinen keino kuljettaa raakapuuta, mutta nykyisin uittaminen tapahtuu hinaamalla puunippuja järvissä ja merissä.

Nippu-uitosta puhutaan, kun määrämittaiset kaadetut tukit sidotaan nipuiksi, jotka lasketaan veteen ja yhdistetään yhä edelleen tukkilautaksi. Kelluvan tukkilautan liikuttamiseen käytetään hinaajaa. Aiemmin vetämiseen käytettiin myös varppaajia sekä hevos- tai miestyövoimaa. Puro- ja jokiuitossa tukkeja uitettiin yksitellen erilaisten uittolaitteiden ja keksien avulla joskus matalissa ja hankalissakin paikoissa.

Suomen jokia ja järviä pitkin uitetaan vielä nykyäänkin tuhansien rekkalastien verran tukkeja. Yhden tukkilautan arvo saattaa olla jopa kaksi miljoonaa euroa. Nykyään kuitenkin suuri osa puusta kuljetetaan tehtaille rekoilla ja uittamisen merkitys on vähentynyt. Uittoja tehdään yhä kuitenkin esimerkiksi Pielisen ja Kallaveden pohjoisosista puunjalostuslaitoksille Kaakkois-Suomeen pisimmillään lähes 450 kilometrin matkoja keskimääräisten uittomatkojen ollen noin 300 kilometrin pituisia.

UIttoränni

Uittoränni, uittokouru tai uittoriihi on puinen rakennelma, jonka avulla tukit ja propsit saatiin uitettua jokien tai järvien välillä. Uittorännejä rakennettiin myös patorakennelmien yhteyteen ja usein myös hankaliin koskiin, jotka olisivat voineet rikkoa vapaasti uivat tukit. Uittorännien kautta voidaan kuljettaa vain irtotukkeja, nippu-uittopaikoissa rännien sijasta rakennettiin ylivientiä varten niin sanottuja rautakanavia, jotka olivat ylivientirautateitä.

Uittorännit alkavat kadota kansanperinteestä, mutta Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön alainen Museovirasto on kuitenkin pystynyt suojelemaan ja kunnostamaan muutamia lähinnä Pohjois-Suomessa sijaitsevia uittorännejä. Uittorännejä oli runsaasti viimeisimpänä alueena Lapissa, jossa niitä sijaitsi uittojen kulta-aikoina 1950–1960-luvuilla lähes jokaisen uittoväylän varrella. Lapissa uittoperinne juontaa juurensa jo 1800-luvun lopulle. Restauroituja uittorännejä ovat muun muassa Nellimin uittoränni Inarijärven koillisosassa Nellimöjärven ja Keskimmäisenjärven välillä sekä Sallan Raakunjoen alueella sijaitseva Riutukan uittoränni.